^ Kannatetaan!
Miten ihminen voi koskaan palata normaaliin elämään viime päivien kokemusten jälkeen? Pohkeet on vieläkin kipeät, ääni käheä kaikesta hysteerisestä kiljumisesta ja laulamisesta ja suupielet korvissa suunnilleen koko ajan. Mielentilaa hallitsee kummallinen sekoitus onnellisuutta, kiitollisuutta, epäuskoa ja haikeutta. Mihinkään ei pysty keskittymään, eikä ajattelemaan mitään muuta kuin Brucea ja viime päivien huikeita kokemuksia. Ei tässä tiedä, miten päin pyörisi.
Turun keikat oli meikäläisen 4. ja 5. Bruce-keikat ja tähän mennessä parhaat laatuaan. Odotukset oli tosi korkealla (varsinkin kakkoskeikan osalta) ja kyllähän sitä kermaa tulikin niskaan siihen malliin, ettei sitä vieläkään käsitä. Viimeinenkin järjen hiven lähti päästä molempina iltoina ja hetkittäin tuntui, että henkikin menee saman tien. Huh, huh...
Ekana keikkapäivänä ounastelin, ettei luvassa ehkä vielä ole aivan superhyperspesiaalia settiä, vaan se osasto säästetään tokalle keikalle. Onneksi olin väärässä! Keikan aloitus oli vähän liian tuttu ja turvallinen, mutta ennen pitkää alkoi sitten tapahtua asioita, jotka pisti meikäläisen pään aika tehokkaasti pyörälle. Illan ensimmäiset suuremmat sävärit sain No Surrenderista, joka oli mun Tahtoo kuulla livenä-listalla. Spiritin aikana koitti sitten yksi monista suurista huippuhetkistä: oli hienoa kuulla biisi uudestaan livenä Solnan jälkeen ja mikä parasta, päästä ensimmäistä kertaa lääppimään Brucea ja vielä ihan kunnolla! Ah! Sen jälkeen taisi vähän jalat tutista hetken aikaa ja osa biisistä mennä ohi. Meidän kaksikko pääsi vielä tämän jälkeen kolme kertaa kastelemaan kätensä Brucen hiellä.
Viimeisellä kerralla (muistaakseni Tenth Avenuen aikana) Bruce otti ohi kulkiessaan ensimmäistä kertaa kunnolla kiinni kädestäni, mikä oli hienoa.
Fyysisen kontaktin lisäksi muita huippuhetkiä oli tietysti tämän porukan Brucelta saama huomio ja foorumin nimikkobiisin soittaminen (mitä osasin vähän odottaakin, tosin ehkä vasta tokalla keikalla). Kiljuin ja rääyin henkeni kaupalla, kun Bruce alkoi puhua THL:stä (kyrsii vieläkin, kun ei ollut aikaa itse kirjoittaa mitään lahjakirjaan). This Hard Land oli tosi hieno veto, samoin The River, vaikkei jälkimmäinen kuulukaan omiin suosikkeihin. Sitten alkoikin tulla semmoista settiä, että meikäläinen olisi pitänyt viedä pehmustettuun pyöreään huoneeseen: From Small Things, Pink Cadillac (mahtavaa, Liisa!) ja Brilliant Disguise. Kahta ensin mainittua olin lähellä toivoa itsekin, joten kyllä kelpasi tämmöinen setti! En pysty vieläkään millään tasolla käsittämään, että oikeasti kuulin kyseiset biisit livenä ja vielä samalla keikalla ja kaiken lisäksi vielä Suomessa! Siis huh, huh... Jo se, että Bruce keräsi pinon toivekylttejä ja soitti niin monta toivebiisiä, tuli Solnan kokemusten perusteella vähän puskista, puhumattakaan siitä, mitä herkkua toiveiden muodossa tarjoiltiin! Meidän kaksikkokin tyrkytti kovasti omia kylttejään Brucelle, mutta ei kelvannut tällä kertaa. Siitä huolimatta oli hienoa ja jännittävää päästä ensimmäistä kertaa tyrkyttämään omaa toivebiisiään aivan Brucen nenän eteen hänen kerätessä kylttejä. Bruce taisi muuten mainita jotakin tyyliin "tuo soitettiin äskettäin" tutkaillessaan kylttejä meidän luona, ja mietin, mahtoiko kommentti viitata meikäläisen Fire-kylttiin (settilistapimentoa noudattavana en tiedä, mitä ennen Solna 1:tä on soitettu).
Ekan keikan ikimuistoisiin hetkiin lukeutuu myös se, kun Bruce tuli meidän luo Pay Me My Money Down:in aikana ja alkoi kiskoa porukkaa lavalle. Meidän kaksikkokin oli lähellä "joutua" tämän holtittoman toiminnan kohteeksi. Keikan loppupuolella Queen Of The Supermarket oli aikamoinen ylläri: biisi ei kuulu suosikkeihin, mutta kyllähän oli vakuuttava veto! Vakuuttava oli myös Sallan lavaesiintyminen Dancing:in aikana, meikäläinen ei kyllä pystyisi samaan.
Keikan jälkeen meidän kaksikko kävi hakemassa pittijonotusnumerot kakkoskeikkaa varten ja suuntasi sitten Marina Palacen eteen ilman minkään valtakunnan tietoa siitä, yöpyykö Bruce/bändi ylipäätään kaupungissa. Paikalla oli sentään jonkin verran muitakin. En uskonut mitään merkittävää tapahtuvan, mutta kuinkas sitten kävikään! Emme ehtineet kauaa kököttää kameroinemme ja nimmaritavaroinemme hotellin pääoven vieressä, kun Nakkihallin suunnasta koukkasi musta henkilöauto (kai se Mersu oli) ja lähestyi meitä. Yritin varmuuden vuoksi vähän silmäillä, minkänäköistä porukkaa autossa on (auton valotkin häikäisivät ensin pahasti) ja yhtäkkiä tajusin: etupenkillä istui Bruce! Seuraavassa hetkessä löysinkin itseni auton vierestä kuuntelemasta Brucen mielipidettä Nakkihallin akustiikasta (joku kysyi häneltä aiheesta). Bruce kirjoitteli kiireettömästi nimmareita (meidän kaksikko sai tietysti omansa) ja vaikutti hyväntuuliselta ja rennolta. Porukka kiitteli hienosta keikasta. Tämä episodi Marina Palacen edessä kruunasi ekan keikkapäivän ja meikäläinen leijui sen jälkeen ihan pilvissä! Ah, ihanuutta!
Olin kuin puulla päähän lyöty Turku 1:n (ja keikan jälkeisten tapahtumien) jäljiltä, enkä oikein tiennyt, mitä odottaa kakkoskeikalta. Oli vähän semmoinen fiilis, että kaikki ässät vedettiin hihasta jo ekana iltana, mutta kyllä niitä ässiä näköjään riitti kakkoskeikallekin. Aloitus oli paljon virkistävämpi kuin ekana iltana ja tuli vähän puskista. Kuten jotkut täällä jo taisi mainita, aloitusbiisistä tuli semmoinen fiilis, että se oli THL-porukalle suunnattu. Kyseisen biisin jälkeen oli vuorossa meikäläisen ensimmäiset suuret kiksit illan aikana: Long Walk Home ja Ties That Bind (molemmat mun Tahtoo kuulla livenä -listalla). Varsinkin ensin mainittu tuli ihan puskista, ja järkihän siinä meinasi lähteä.
Out In The Street:in aikana oli hetki, jota meikäläisen aivot on kelanneet lähes tauotta keikan päättymisen jälkeen: pääsin melkein heittämään Pomon kanssa yläfemmat. Bruce käppäili meidän lähelle ja minä tietysti yritin muiden mukana ängetä lääppimisetäisyydelle ja kurkotin parhaani mukaan kohti Brucea. Sitten tajusin hänen katsovan juuri minua ja ojentavan kämmenensä minua kohti. Meikäläinen siinä sitten teki kaikkensa yltääkseen läppäisemään Brucen kämmentä, muttei ihan onnistunut. Bruce kuitenkin otti hetkeksi löyhästi kiinni kädestäni ja sekös sopi meikäläiselle mainiosti. Tästä melkein onnistuneesta yläfemmasta sain kummasti lisää energiaa ja pian se järkikin sitten taas lähti, kun vuorossa oli Atlantic City. Olen halunnut ihan tajuttoman kovasti kuulla kyseisen biisin livenä ja nyt se sitten tapahtui! Ei pysty käsittämään! Muita vastaavanlaisia "Ei ole todellista!"-hetkiä oli Ain't Good Enough For You, Murder Incorporated ja Johnny 99. Siis huh, huh... Blinded ja Bus Stop oli tosi päräyttäviä vetoja, joista ensin mainitun kuulin nyt ensimmäistä kertaa livenä. Wages Of Sin tuli ihan puskista ja oli tosi hieno veto, vaikkei lemppareita olekaan. Oli tietty mahtavaa saada todistaa tämmöistä historiallista esitystä paikan päällä. Youngstown (ja The River tietysti myös) oli myös vaikuttava, vaikkei sekään ihan suurimpia suosikkeja ole. Ja Racing! Aivan huikea veto jälleen, ja oli hienoa kuulla se uudelleen livenä Solnan jälkeen. Tunnelma oli kaikin puolin kohdillaan ja tippaa pukkasi linssiin.
Ehkä ainoa asia, jonkä meikäläisen mielestä olisi voinut vielä heittää kirsikaksi tämän valtavan kermavuoren päälle, on joku soolo-pianoversio, jonka Bruce olisi voinut vetää jommalla kummalla keikalla. The Promise olisi ollut tajunnanräjäyttävä valinta, jos multa kysytään.
Oli kiva nähdä elävässä elämässä lukuisia uusia ja muutamaa jo ennestään tuttua foorumilaista. Foorumipaitoja vilisi ympärillä niin paljon, ettei olisi millään ehtinyt käydä esittäytymässä ja kysymässä kaikkien nimimerkkiä, mutta täytyy jatkaa tutustumista sitten uusien seikkailujen yhteydessä. Omalta osalta seikkailu jatkuu onneksi heinäkuussa parin keikan myötä. Kiitokset vielä hienosti järjestetystä pittijonotuksesta, jossa melko vähän jonotuskokemusta omaavakin pysyi kärryillä!
Nimim. "Tästä lähtien aina pittiin"
