ThisHardLand

Voi kuvitella, että Thunder Road oli paikalla kuultuna hieno, kun tuon Youtuben kauttakin välittyi niin, että käsivarret kananlihalla...

Kyllä. Paikan päällä oli sielu vereslihalla. Muutenkin näistä settilistoista puhuttaessa täytyy kompata Jyrkiä, Bruce soittaa koko stadionille, ei vain muutamalle sadalle tai tuhannelle hc-fanille. Itselleni Pariisi taisi olla 7. Wrecking Ball -keikka, joten onhan noita tiettyjä biisejä tullut kuultua, mutta lauantaina nekin kuulostivat upeilta, kun oli muuten fiilis huipussa ja vähän keikkataukoa alla.

Aikamoinen viikonloppu oli... Tässä ei oikein vieläkään tiedä, miten päin pyörisi. Ääni on edelleen vähän käheä ja nahka osittain auringossa kärähtänyt. En vieläkään käsitä, että toissapäivänä oltiin Pariisissa Bruce-keikalla.

Tykkäsin kovasti keikasta, mutta ei se kuitenkaan ihan kärkisijoille meikäläisen listalla mene, eikä se ole tunnetasolla erityisen spesiaali (toisin kuin esim. Turun keikat). Suurimpia kohokohtia oli preshow, joka oli eka laatuaan, jonka olin paikan päällä kuulemassa. Preshow tuli mulle ihan puskista: vaikka sitä tietää, että semmoinen sieltä voi pamahtaa, ei sitä jotenkin osaa omien keikkojen kohdalla odottaa. Niinpä istuskelin pahaa aavistamatta Matildan ja Jomppe74:n seurassa pitin etuaidan tuntumassa keikan alkua odottelemassa, kun siihen mennessä paikalle tulleen yleisön reaktioista päätellen lavalla alkoi yhtäkkiä tapahtua jotain. Jaloilleni päästyäni en heti nähnyt mitään normaalista poikkeavaa, mutta sitten näkökenttääni ilmestyi Bruce akustisen kitaran kanssa. Siinä vaiheessa meikäläisen kropasta ratkesi viimeisetkin saumat: Preshow!!! Ei ole todellista!!! Ja ekana vielä foorumin nimikkobiisi! Se meni kyllä ihan ohi, kun yritin toipua järkytyksestä ja kaivoin korvatulpat repusta. Burning Loven alussa olin ensin vähän huuli pyöreänä, mutta pian olinkin jo ihan fiiliksissä: se oli hieno veto. Ja Growin' Up! Mahtavaa, että sain kuulla sen livenä! Huh, huh, mikä aloitus illalle...

Oli hienoa kuulla Born In The USA -levy kokonaisuudessaan, kun en ollut tätä ennen kyseistä albumikeikkaa todistamassa. Samalla sain kuulla liudan biisejä ekaa kertaa livenä: esim. Working on the Highway, Cover Me, My Hometown ja I'm Goin' Down. Kaikki oli hienoja vetoja, mutta olin aivan erityisesti pähkinöinä viimeksi mainitusta.

Albumiosuuden ulkopuolisia kohokohtia oli Cadillac Ranch (meikäläinen pysyi hädin tuskin nahoissaan!), Ramrod (sama kommentti kuin edellä), Lucille, Spirit ja tietysti Thunder Road, jonka aikana silmät tuppasivat vähän hikoilemaan. Jos nyt en aivan sekaisin ole, se oli mun kolmas tai neljäs live-TR ja eka akustinen sooloversio, ja kyllähän oli pysäyttävä veto! Huh, huh... Oli hienoa kuulla jälleen Wrecking Ball ja LOHAD (mun puolesta nämä saa vetää vaikka joka keikalla) ja We Are Alive oli kiva kuulla pitkästä aikaa.

Meidän kaksikkoa vähän arvellutti ennen stadionille pääsyä, millaiset paikat mahdamme saada, mutta pitissä odottikin yllätys: pääsimme toiseen riviin melkein Steven puoleisen lavan ulokkeen kohdalle, mikä oli mahtavaa! En ollut uskaltanut edes haaveilla pääsemisestä niin lähelle lavaa (me ei siis oltu ekojen 600 joukossa, joten meillä ei ollut "varsinaisia" jonotusnumeroita).

Ehkä ainoa asia, jota jäin todella kaipaamaan, oli se, että Bruce olisi pyörinyt vähän enemmän myös meidän kohdalla olleella lavan ulokkeella. Tenth Avenuen aikana odotin (kuten nähtävästi kaikki muutkin) Brucen vielä käyvän siinä ihan hollilla, mutta ei sitten käynytkään. Tunnelma oli vikojen biisien ajan aika tiivis, kun jengi pakkautui ulokkeen kohdalle ja jäi sitten niille sijoilleen, vaikkei Bruce enää meidän luo tullutkaan.

Pittijonotussysteemi turhautti ja aiheutti harmaita hiuksia. Ehkä homma oli ihan hyvin järjestetty ekojen 600 osalta, mutta meidän omilla porteillaan jonottavien kohdalla vallitsi vähän semmoinen epämääräinen hurlumhei-meininki, jossa ei ainakaan meikäläisen mielestä kauheasti tolkkua ollut. Meidän kaksikolle ja osalle muista jonottajista annettiin numerot, joiden perusteella jonon "vetäjä" kertoi mulle yrittävänsä ryhmitellä porukkaa edes suunnilleen numeroiden mukaan ennen stadionille siirtymistä, mutta ei me kyllä minkäänlaisia järjestäytymisyrityksiä huomattu: jengi oli vaan epämääräisenä massana, ja osalla oli ties mitä numeroita ja osalla ei ollut numeroita ollenkaan.

Turvatarkastus oli poikkeuksellisen perusteellinen ja pullonkorkkien ottaminen pois aiheutti V-käyrän nousua. Onneksi meikäläinen oli varustautunut muutamalla ylimääräisellä pullonkorkilla, jotka pelastivat osittain tilanteen. Tiedän kyllä, että korkit saatetaan kerätä pois, mutta se nyt vain on niin naurettavaa ja järjetöntä! Keikkaliputkin tarkastettiin kolme (!) kertaa matkalla uloimmilta porteilta pittiin. Kaiken huippu oli se, että Jomppe74 kertoi tavattuamme vähän myöhemmin pitissä osalta jonottajia kerätyn turvatarkastuksessa toivekyltit ja -lakanat pois! Siis mitä helv...!?! Meidän kaksikko ei onneksi (ihme kyllä) joutunut sentään näin järjettömän terrorin kohteeksi, mutta kyllä tuommoinen saa sapen kiehumaan muutenkin. Siinä riitti meillä päivittelemistä ja sadattelemista. Onneksi pian sen jälkeen, kun olin päässyt sanomasta, että preshow:n myötä harmistus hälvenisi, Bruce astelikin lavalle akustisen kitaran kanssa.

Itse keikka oli hieno, mutta edellä mainituista ulkokeikallisista tekijöistä johtuen jäi vähän semmoinen fiilis, ettei kauheasti innosta enää jatkossa lähteä Ranskaan keikalle.

Oli hienoa tavata sekä uusia että ennestään tuttuja foorumilaisia. Kiitos kaikille meidän kaksikon kanssa tekemisissä olleille juttu-, hengailu- ja matkaseurasta!

Salla, pääsithän stadionin juna-asemalta turvallisesti hotelliin? Oltiin Matildan kanssa vähän huolissaan, kun lähdit jatkamaan matkaa yksin...

Kiitos kaikille raportoijille. Olihan tuolla kelvannut olla, mutta kun koko Ranska on edelleen korkkaamatta muutenkin (etelärannikon turistialueita Monacon liepeillä ei lasketa), tuo keikka ei ollut mulla edes suunnitteluvaiheen listalla mukana. Ehkä mä joskus saisin aikaiseksi vierailla Pariisissa ja yrittäisin nähdä edes jotain niistä paikoista, joissa mummoni hengaili nuorena taideopiskelijana 1920-luvulla - ja se reissu on parempi ilman että Bruce häiritsee.

Janey ja Matilda, ettekö te kaksi olleet ilman hotellia liikenteessä? Kertokaa vielä parilla sanalla täällä tai "keikalle ulkomaille" -ketjussa (eikun mikä sen nimi olikaan) miten tämä osuus meni.

Onkohan muilla keikoilla ollut Wrecking Ball-muovituopit käytössä samoin kuin SDF:llä? Piti tietenkin yksi olut ottaa, että sai matkamuiston.

Olisin minäkin ottanut, ihan maksamuistoksi.

^ jaha, tongue twistaaja taas vauhdissa

Twist & Post

Liisa S kirjoitti:Janey ja Matilda, ettekö te kaksi olleet ilman hotellia liikenteessä? Kertokaa vielä parilla sanalla täällä tai "keikalle ulkomaille" -ketjussa (eikun mikä sen nimi olikaan) miten tämä osuus meni.

Kyllä, ilman majoitusta oltiin tosiaan reissussa, ja matka meni siltä osin ainakin meikäläisen mielestä ihan hyvin. Yö vietettiin CDG:n kentällä torkkuen ja aamulla lennettiin takaisin Suomeen. Väsymystila oli tietysti odotetunlainen, mutta kaiken kaikkiaan "majoituksettomuus" oli ihan siedettävä kokemus ja voin vakavasti harkita tekeväni tarvittaessa vastaavanlaisen reissun tulevaisuudessakin.

Janey, selvisin oikein mukavasti takaisin hotellille. Se sijaitsi pysäkin päästä stadionilta ja reitti oli tullut siinä parin päivän aikana tutuksi. Kiitos huolenpidosta, arvostan kovasti! Toivottavasti teidän yö lentokentällä sujui hyvin. Tai ainakin niin hyvin kuin se kentällä voi sujua.


Just a hunk, a hunk of burning love.. Preshowsta se lähti! Hieno aloitus. Burning Love, Growin' Up! Vautsi. Sitä herkkua täytyi arvostaa. This Hard Land sekä Brucen rento vaatetus toivat mieleen Turun sekä Helsingin keikat ja onnellisuus valtasi kehon. Vaikka Wembleystä ei ollutkaan pitkä aika oli uskomatonta olla taas keikalla ja vieläpä Pariisin kauniissa kesäillassa.

Lucille, Caddy Ranch, intensiivinen Spirit! Alku oli mukaansa tempaava ja hyvä fiilis jatkui BitUSA kokonaisuudessa. (Jos olisi BitUSAn ja BTRn välillä täytynyt päättää, olisin kuitenkin kallistunut jälkimmäiseen, sillä Meeting ja Jungleland vielä kuulematta...) I'm Goin' Down oli ekoja biisejä, joihin jäin hyvinkin koukkuun kun otin ensimmäisä askeleitani Brucen musiikin parissa. Stadionilla mieleeni tuli muisto 14-vuotiaasta Sallasta taputtamassa ja tanssimassa ystävän kanssa kappaleen kompin tahtiin. En olisi ikinä uskonut, että ei kovinkaan montaa vuotta myöhemmin olen Pariisissa kuulemassa kyseisen kipaleen ensimmäistä kertaa livenä. Täytyy myöntää, että herkistyin, sillä hetken aikaa mietin polkua, joka oli johtanut siihen tilanteeseen. Unohtumattomia kokemuksia sekä tunteita ja suuri joukko uusia ystäviä. Yksi artisti voi todella muuttaa elämää. I'm On Fire, My Hometown. Nämäkin pääsi ensimmäistä kertaa kuulemaan, joten illassa oli paljon taikaa omalla kohdalla.

BitUSAn jälkeen palattiin tuttuihin Sunny Day, Pay Me, Shackled - rallatuksiin, jotka piti istumakatsomon virkeinä. Niinkuin aikaisemmin on jo mainittu, Bruce soittaa koko yleisölle. Ja rallatukset otin itse iloisena vastaan. Minä ja vieressä olleet italialaiset herrasmiehet jorailtiin, hypittiin ja laulettiin kuin viimeistä päivää. Voin kertoa, että oli _todella_ hauskaa! Bruce oli leikkisällä tuulella ja bändikin näytti olevan hyvällä fiiliksellä. Tykkään todella paljon Jaken kasvaneesta roolista keikoilla.
It's only our bodies that betray us in the end. Encoren We Are Alive oli tunnelmallinen ja Ramrod sai ympärilläni olleseen porukkaan paljon eloa. American Landin aikana tartuttiin toistemme olkapäistä ja pistettiin pomppien. Jopa vanhempi ranskalainen rouva liittyi hyppykerhoon. Kerrassaan mahtava fiilis! Loppuun vielä akustinen Thunder Road, joka oli jälleen yhtä sydäntä riipaiseva. Itkuhan siinä pääsi.

Kaiken kaikkiaan Pariisi oli hieno kokemus. Pittiin meno sujui hyvin, pääsi tapaamaan tuttuja ja ystäviä aiemmilta keikoilta sekä tutustumaan uusiin ihaniin ihmisiin, nuhjuisen stadionin ympäristön jälkeen seuraavana päivänä koettu keskusta oli ensikertalaiselle henkeäsalpaava kokemus. Vaikka settilista voidaankin luokitella "peruskaavaksi" olin silti onneni kukkuloilla ja otin/otan keikalla vastaan aikalailla kaiken mitä tulee. Itselläni oli järjettömän hyvä fiilis, elin musiikissa, aistin tunnelmaa ja vieressä olleet italailaiset olivat upeaa keikkaseuraa. Oloni on onnellinen.

Kiitos kaikille mukana olleille!