Nebraska - paras biisi

[Laura]

Reason to Believe! Onhan se taas nähty, miten asiaansa uskova voi saada aikaan mitä hienoimpia asioita

[Katariina]

Tää oli vaikea valinta, koska Nebraskalla on niin monia hienoja biisejä. Melkeenpä mitä tahansa niistä olis voinut äänestää, mutta nyt lähti ääni Johnny 99:lle.

[jjvirta]

Kävin modaamassa kaikki nämä alkupään äänestykset sellaisiksi, että on mahdollisuus vaihtaa mielipidettään.
Loppupää LT/HT alkaen oli alunperin varustettu tällä mahdollisuudella.

[mmm]

Ihan mahdoton valinta.

[wkw]

Todella vaikea valinta, on muuten yksi mun ehdottomia suosikki levyjä. Reason To Belive sai ääneni.

[Kartsa]

Olin lukiolainen, kun äänitin Nebraskan kasetille. Musiikki oli riisuttua. Jäljensin laulunsanat ruutuvihkoon. Alusta lähtien oli selvää, että Nebraska on tarinankerrontaa, se avautuu tekstiensä kautta ja esitystavan paljaus suorastaan pakottaa kuuntelemaan mistä lauletaan. Noihin aikoihin Suosikki-lehti julkaisi Pomon tarinaa ja lehtijutun esittelemä näkemys Brucen laulujen sankareiden kehittymisestä on painunut mieleeni: aiemmilla levyillä hahmot kamppailivat selvitäkseen eteenpäin - nyt ne tappavat.

Nebraskan laulut kestävät monenlaisia tulkintoja. Live 1975-85:llä julkaistut versiot kuulostivat koulupojasta paremmalta kuin alkuperäiset. Nebraska jos joku on parantunut kuuntelukertojen ja -vuosien myötä. Bruce kertoo Songs-kirjassaan ajatelleensa John Lee Hookeria ja Robert Johnsonia, levyjä jotka kuulostivat niin hyviltä pimeässä huoneessa kuunneltuina. Karu esitys korostaa henkilöhahmojen sielunelämää siihen pisteeseen, jossa Bruce sanoo kuuntelijan kuulevan henkilöiden ajatukset. Toisin sanoen henkilöt heräävät eloon juuri tällä tavalla esitettyinä.

Songs-kirjan tekijätiedoissa toimittajaksi on merkitty Robert Santelli. Ostin tänä vuonna cd:n nimeltä Badlands - A Tribute to Bruce Springsteen's Nebraska. Cover-levyn esittelytekstin kirjoittajaksi osoittautui samainen Santelli. Hän kertoo, että Songsia koottaessa 1997 Bruce oli kaikista viiden tähden levyistään ollut kaikkein ylpein juuri Nebraskasta.

Brucen konserteissa Nebraska syntyy aina uudelleen, on Sessions-bändin ja E-kadun sankareiden ryydittämiä versioita. Kaikkien vuosien jälkeen, kun tarinat ovat tulleet tutuiksi, runsastaustaisemmat muunnelmat valavat laulujen sydänten ympärille lisää poltettavaa.

Video Anthologyn ahkeran katsomisen ansiosta Atlantic Citystä tuli jo varhain suosikki. Mustavalkoinen video sopi kappaleeseen täydellisesti eikä kuvittanut tarinaa 1:1 vaan oli oma taideteoksensa. Yhdysvaltojen reissullani 2006 matkustin Philadelphiasta Nykiin Atlantic Cityn kautta: halusin nähdä videosta tutun kaupungin ja erityisesti sen lankkukadun. Nebraskan niinikään mustavalkoinen kansikuva sopii täydellisesti laulujen tunnelmaan. Edeltävistä levyistä Bruce on Greetings from Asbury Park, N.J. -debyyttiä lukuunottamatta kaikkien etukannessa. Jo Nebraskan kansi vihjaa, että nyt on luvassa jotain erilaista. (Liekö joku muukin fani kuin minä joskus ottanut Nebraska-tyylisiä valokuvia auton tuulilasin läpi...)

Kymmenen biisiä, kymmenen kertomusta. Niitä ei voi yleistää "nyt ne tappavat"-lauseella, mutta se on tarinoiden ääripää. Toisessa reunassa ovat haikeat kauniit lapsuuden kuvaukset, joissa eriarvoisuus ja laajemmat yhteiskunnalliset epäkohdat saavat vertauskuvansa tai ilmentymänsä käytetystä autosta ja tavoittamattoman etäisistä kartanon juhlista kantautuvasta musiikista. Ääripäiden välille mahtuu monenlaisia todellisuuksia ja maailmankuvia. Jos perinteisessä sadussa hyvä on hyvää ja paha pahaa, näissä lauluissa on mustan ja valkoisen ohella monta harmaan sävyä. Nebraska on syvästi inhimillinen juuri sen takia. Nebraska on hyvin uskottava.

Nimibiisi. Päinvastoin kuin aiemmilla levyillä minä-kertojan ero lauluntekijään on selvä. Kertomus on silti eletyn tuntuinen: murha- tai pikemminkin tappoballadin esittäjä osaa asiansa. Ensimmäisestä säkeistöstä tulee mieleen samankaltainen tunnelma kuin se jolla Badlands-elokuva käynnistyy. Tekstin eniten levottomuutta herättävä kohta ei ole niinkään tappaminen kuin se, ettei sille ole syytä. Well, sir, guess there's just meanness in this world.

Nebraska on kotiäänitys, mutta kavala maailma ulottuu laulajan makuuhuoneeseenkin. Levy kutsuu kuulijan intiimiin huonetilaan, mutta samaan aikaan laulut ovat yleismaailmallisempia kuin aiemmin.

Atlantic Cityssä on jotain samantapaista kuin Meeting Across the Riverissä, kertoja lupailee tytölleen kaiken järjestyvän. So honey last night I met this guy and I'm gonna do a little favor for him. Asetelma on tuttu monista rikoselokuvista. Huonostihan siinä tulee käymään, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Suosikkilauseeni: Put on your stockings baby 'cause the night's getting cold. Bruce saa paljon aikaan rajoitetulla äänitystekniikalla, tässä biisissä taustalaulut kaikuvat komeasti.

Mansion on the Hill. Eriarvoisuuden kuvauksessa tehtaiden ja peltojen yli näkyy kukkulalla sijaitseva rakennus, mutta kuulijan mieleen pyrkii ovatko kauneimmat asiat tässä maailmassa sittenkään ostettavissa: kertoja lapsena, siskonsa kanssa pellossa piilossa ja vakoilemassa valaistua kartanon pihaa on jännä asetelma, johon aikuisempi katkeruus ei vielä yllä. Huuliharppu soi rauhallisesti, soitto etenee verkkaan kuin kuu kartanon yläpuolella.

Johnny 99. Tappobiisi #2, jossa Ralph saa uuden kutsumanimen. Hengenriisto tapahtuu tässäkin ilman harkintaa ja laulun maailma tuntuu järjettömältä paikalta. Niin kreisiltä, ettei tietyssä kaupunginosassa kannata pysähtyä punaisiin valoihin. Live-versioissa bändin kanssa esitettynä synkkä teksti saa menevän taustan ja biisi toimii myös suolaista ja makeaa -tulkintana. Nebraskan rikollisen tapaan Johnny 99 käyttää puheenvuoron oikeudessa kykenemättä oikein selittämään tekojaan: Now judge judge I had debts no honest man could pay / The bank was holdin' my mortgage and they was takin' my house away / Now I ain't sayin' that makes me an innocent man / But it was more 'n all this that put that gun in my hand.

Highway Patrolman on elokuvallinen laulu, siinä määrin elokuvallinen, että Sean Penn teki sen pohjalta käsikirjoituksen Indian Runneriin. Henkilöiden nimistä (Franky ja Maria) tulee mieleen eräitä muitakin Brucen biisejä. Paitsi nimet niin tietyt hahmojen perustyypit esiintyvät levystä toiseen. On joku, joka yrittää pärjätä rehellistä työtä tekemällä ja on joku, joka syrjäytyy. Sota muuttaa sotilasta ja kotiinpaluu on vaikeaa. Esimerkki harmaan sävyistä mustavalkoisuuden sijaan on se, kun lainvartija päästääkin veljensä menemään. I pulled over the side of the highway and watched his taillights disappear. Ristiriitaisuus, selittämättömyys ja arvaamattomuus - siinä eri suuntiin kiskovia jännitteitä yhden elokuvan tarpeiksi. Myös se, kuinka synkkien tapahtumien keskellä voi olla onnellinen suvantokohta, jossa muu maailma unohtuu, on keskeistä laulun ja stoorin rakenteelle. Tulee mieleen myöhemmän tuotannon resepti, jossa edetään tummasävyisesti folk-bluesilla mutta iloitaan kertosäkeen gospelilla. Hyvä hetki on tällä kertaa illanvietto: Me and Franky laughin' and drinkin' / Nothin' feels better than blood on blood / Takin' turns dancin' with Maria / as the band played "Night of the Johnstown Flood."

State Trooper soi viime talvena meilläkin pyörineen Luihin ja ytimiin -elokuvan taustamusiikkina jytybassolla buustattuna Trentemøller-remiksauksena. Biisi kesti tuollaisenkin kohtelun. Trooperissa on paljon rockabillyä ja vanhaa rock'n'rollia ihan vain mies ja kitara -tyylisenä alkuperäisvetonakin. In the wee wee hours your mind gets hazy / radio relay towers lead me to my baby. Wee wee hours on nyökkäys Chuck Berryn ja fiftarimeiningin suuntaan. Vääjäämättä jytkyttävä kitara tuo Pink Cadillacin mieleen. Taustan huudot ja kiljahdukset kruunaavat esityksen.

Vinyyliltä kuunnellessa biisit jakautuvat A- ja B-puolille suhteessa 6/4. B-puolen aloittaa lapsuuskuvaus Used Cars. Yhtenä iltana, kun kuuntelin Nebraskaa samalla kun silitin paitoja, tämä tuntui juuri täydelliseltä seesteisine tunnelmineen ja kauniine melodioineen; rauta liukui kankaalla kuin itsestään. Laulu maalaa köyhät olosuhteet. Niistä vapaudutaan pienellä konkreettisella yksityiskohdalla (pikkusisko tyyttää torvea) ja kertosäkeen haavekuvalla (lottovoitto). Laulun kuvailu on niin todentuntuista, että voin melkein kuulla kuinka kaiku poukkoilee katutilassa: The sounds echoin' all down Michigan Avenue.

Open All Nightissa on samaa riemukasta rokkia kuin Trooperissa, tällä kertaa vielä pykälän riehakkaampana. Wee wee hours mainitaan uudelleen. Laulajan kotona Colts Neckissä, New Jerseyssä on ollut kova meno kasettimankan pyöriessä. Hey, mister deejay, woncha hear my last prayer / Hey, ho, rock'n'roll, deliver me from nowhere! Levyn hauskin biisinlopetus.

My Father's House on levyn kolmas lapsuuteen ja kotiin liittyvä kertomus. Kohta "devil snappin' at my heels" tuo mieleen vanhat blues-laulajat. Unenomaisesti etenevässä kertomuksessa on jotain samaa kuin kappaleessa Downbound Train. Tullaan pihan poikki talolle, jossa ei olekaan sitä rakasta ihmistä, jota kertoja on ikävöinyt. I'm sorry, son, but no one by that name lives here anymore. Hidas, koskettava, riipaiseva esitys.

Reason to Believe on kaiken harmauden keskeltä valoa ja valkeutta pyydystävä laulu, johon levy päättyy. Niinkuin Atlantic Cityssäkin (Well now everything dies baby that's a fact / But maybe everything that dies someday comes back) on Reasonissa optimistisuutta (Still at the end of every hard earned day people find some reason to believe). Molemmat vaativat peräänantamattomuutta ja uskoa, mitään takeita ei ole: sinulla on vain asenteesi suojanasi. Muistuu mieleen jossain kuulemani lause, että turvallisuus on tunne. Reasonin huuliharpussa on svengiä ja laulun voimakkuudenvaihtelu on hyvä tehokeino.

Parasta biisiä nimettäessä vanha vastaukseni on ollut Atlantic City, mutta kulloisenkin fiiliksen mukaan päällimmäiseksi voisi nousta moni muukin raita. Mansion ja Used Cars ovat melodioiltaan kauniita ja kummassakin on outoa, olosuhteiden yli, kartanon kattoakin korkeammalle nousevaa rauhaa ja taianomaista parantavaa lohtua. House kuuluu samaan ryhmään. Rokkiasennetta edustavat Johnny, Trooper ja Open ovat nopeamman sarjan suosikkeja. Niitä kuunnellessa on hauska seurata kuinka kitara toimii rytmisoittimena. Patrolman on kenties levyn vahvin kertomus.

Nebraska on niin upea albumi, että kohta olen luetellut kaikki laulunnimet uudestaan. On siis vain päätettävä yksi, joka on tällä kertaa yli muiden.

Vaikka Atlantic City tuntuisi jo ensi viikolla taas parhaalta, annan ääneni vielä yhden "tarkastuskuuntelun" tehtyäni Used Carsille, tämänviikkoiselle maailman parhaalle paitojensilitysbiisille.

[Dune]

Kiitos!
Olipas taas kerran hienoa luettavaa, nyt vuorostaan Nebraska levystä.
Joillakin on tuo sana hallussa.

[Luckyman63]

Toistan itseäni mutta upeaa taas kerran Kartsa! Täytyy varmaan tallentaa kaikki nuo arvostelut ja tulostaa ne sitten vaimolle ja lapsille luettavaksi; katsokaa nyt, tästä ne levyt kertoo

[rosie_77]

Kiitos, Kartsa!!

[Terontius]

Loistavaa kommenttia. Kiteytit meidän monen ajatukset siinä. Kiitos!