Rotterdam 6.5.2003

Keskustelua Brucen aiemmista keikoista ja muista esiintymisistä
Avatar
Kartsa
Street Poet
Viestit: 1079
Liittynyt: 10.01.2013 17:12

Rotterdam 6.5.2003

Viesti Kirjoittaja Kartsa »

Tunnelmia viidentoista vuoden takaa, jolloin Rising-kiertueen kesän 2003 keikat eurooppalaisilla stadioneilla alkoivat.

Saavuin sunnuntaiaamuna Amsterdamiin ja totesin, että kaupunki on yhden vuodenajan edellä. Puut olivat lehdessä ja lämmintä oli kesäiset parikymmentä astetta: "terassikeli." Puitteet ulkoilmakonsertille näyttivät sään puolesta oivallisilta. Maanantaiaamu koitti sateisena ja koleana, ja mielessä kävi, että konsertista nautitaan säässä kuin säässä – let it rain, let it rain, let it rain. Iltapäiväkävelyllä reunion tourin t-paitani herätti yhden Bruuuce-huudon vastaantulevasta porukasta; vaihdoimme muutaman sanan ja totesimme olevamme samalla asialla: nähdään huomenna. Pari päivää kului mukavasti kaupunkiin tutustuessani, mutta konserttitunnelmaan virittäytyminen oli jäänyt tuon yksittäisen (mutta sitäkin ilahduttavamman) vastaantulijoiden kohtaamisen ja hotellihuoneen telkkarista bongatun We Are The World-musiikkivideon varaan. Asialle oli tehtävä jotain. Kun sää poutaantui maanantai-illaksi, päätin lähteä kaupungille ottamaan oluen "pre party"-hengessä. Päädyin Amsterdamin Hard Rock Cafen kanssa samassa rakennuksessa olevaan pikkuruiseen baariin nimeltä Comedy Café, missä tilasin Heinekenin ja kysyin oliko mahdollista esittää musiikkitoiveita. Baarimikko haki tietokoneen ruudulle tarjolla olevat Springsteenin biisit, joita oli kymmenkunta. Hän klikkasi Streets of Philadelphian soimaan ja kysyi miellyttäisikö joku muista tarjokkaista erityisesti. Mainitsin Hungry Heartin ja The Riverin, mutta heitin leikilläni, että voisihan hän soittaa vaikka ne kaikki. Niin kävikin – hän onnistui pitämään maksavan asiakkaan baarissa. Uusista kappaleista soittolistalla olivat The Rising ja Lonesome Day. Välillä toki tuli muutakin musiikkia, mutta juuri kun olin lähdössä, tuli taas Brucea eikä baarista meinannut millään päästä pois.

Päästyäni tiistaina Rotterdamiin soitin rock'n'roll-mies Miikalle, joka olikin juuri samalla hetkellä vastaanottamassa muuta suomalaisporukkaa rautatieasemalla. (Terveisiä Mäntyharjulle: isku päälle!) Samassa hotellissa kanssani majaili paljon Bruce-faneja, johtuen siitä että jengi oli ostanut netistä näitä hotelli- ja konserttipaketteja. Italialainen kaveri pysäytti minut kadulla hotellin ulkopuolella ja siinä jutellessamme mainitsi, että lavan edessä on pieni aidattu alue, johon ajoissa paikalle tulleet pääsevät. Niinpä en liikaa aikaillut kaupungilla vaan menin Feyenoordin stadiolle klo 15 tienoilla, missä tapasin muun suomalaisporukan. (Syylliset ilmoittautukoot thishardlandissa palattuaan kotimaahan Rotterdamin toisen keikan jälkeen.)

Lähistöllä olevan korkean kerrostalon julkisivuun ja parvekkeelle oli taiteiltu lakanoihin
IT'S
BOSSTIME!
Varsinaiseen Boss timeen oli kuitenkin vielä aikaa, joka kului mukavasti muiden fanien kanssa jutustellessa. Portit avattiin klo 18 ja kilpajuoksu lavan edustan karsinaan alkoi. Tavoitteen saavutettuamme jatkoimme odottelua vielä reilusti yli pari tuntia. Tekninen henkilökunta sai valmistelunsa hoidettua ja kaikki vaikutti todella hyvältä. Puolipilvinen päivä kirkastui illan edetessä ja pilvet hupenivat taivaalta. Suomalaisporukka hakeutui hyviin asemiin lavan keskilinjalle. Ja sitten se viimein alkoi…

Bruce tuli yksin lavalle ja akustinen versio Born In The U.S.A.:sta avasi keikan. Nahkarotseineen Pomo näytti samalta rock'n'roll-mieheltä kuin ennenkin… jos sallitte vertauskuvan, hän on kuin restauroitu autoklassikko joka tuntuu samalta kuin uutena, moottorissa riittää vääntöä. Ja ei muuta kuin hanaa! E Street Band asettui asemiinsa. Patti puuttui tällä kertaa; lapset tarvitsivat häntä enemmän kuin bändi, kuten Bruce myöhemmin selitti. Olihan hienoa nähdä taas nuo E-kadun sankarit, jotka ovat kuin hahmoja jostain lapsuuden sarjakuvasta. Big Man on aina vaikuttava ilmestys!

Biisilista kommentteineen:
Born in the U.S.A. (Akustinen versio toimi mielestäni hyvin, ja tämä on hyvä tapa avata keikka. Vähän niin kuin –93 Tukholman stadionilla, mies tulee yksin lämmittelemään yleisöä.)
The Rising (Avaus bändin kanssa; hyvä meno, Clarencella leveä hymy)
Lonesome Day
No Surrender (blood brothers-meininkiä, nopea hauskanpitobiisi)
The Promised Land (Darkness –materiaaliin ei koskaan kyllästy; juhlatunnelma virittyy korkealle ennen hiljaisia uusia kappaleita)
Empty Sky (Vakavat ilmeet soittajilla, yleisö kuuntelee keskittyneesti.)
You're Missing (Toinen hieno rauhallinen biisi)
Waitin' on a Sunny Day (Nyt onkin jo aikakin saada taas yhteislaulua)
Darlington County (Toimii todella mahtavasti)
Worlds Apart (Tämä on kohonnut yhdeksi suosikkibiisikseni uudelta levyltä… meillä on tämä hetki elettävänä…)
Badlands (…jonka jälkeen Badlandsin "it ain't no sin to be glad you're alive sopii teemaan)
Out in the Street (Biisin loppupuolella Nils, Steve, Bruce ja Clarence saman mikin ääressä, lauloivat vuorotellen osuutensa. Garrylle tarjottiin että laulahan sinäkin vuorostasi, mutta hän vain pudisti hymyillen päätään sivummalla.)
Mary's Place (Bändin esittelyt tämän biisin keskellä, Bruce tietenkin kaipaili Pattia. Big Man seisoi ylväänä lavan keskellä ja odotti etuaitauksen yleisön kumarruksia. Hän levitti kätensä teatraalisesti sivuille ja nautti suosiosta.)
Countin' on a Miracle (Mary's placen ohella mainiota yhteislaulumateriaalia.)
Incident on 57th Street (Bruce soitti pianoa ja oli hieno kuulla tämä alkuaikojen klassikko. Biisin lopussa Professori Roy Bittan tuli Pomon taakse, laski käden ystävällisesti hänen olkapäälleen: annahan kun minä näytän. Kun Professori koski TaikaSormillaan pianon koskettimiin, ei ollut epäselvyyttä siitä kuka on bändin paras pianisti.)
Thunder Road (Roy jatkoi luontevasti Thunder Roadin alkuun ja piano kuulosti todella hyvältä. Tämä on minullekin se kaikkien aikojen paras Springsteen-biisi, joka pitää saada kuulla joka konsertissa.)
Into the Fire (Voimakas biisi, joka päättää varsinaisen setin.)
Bobby Jean (Encore alkaa hyvin lyhyen tauon jälkeen. Ennen keikkaa oli suomalaisporukan kesken puhetta omista suosikkibiiseistä, ja olin sanonut että Bobby Jean ja Lost In The Flood ovat omia suosikkejani. BJ on nyt tullut kaikilla näkemilläni keikoilla (Tukholma –93 ja -99); tämä oli siis kolmas kerta. Jotenkin se sopii vielä mainiosti matkalaiselle: some bus or train… travelin' along...)
Ramrod (Bruce tekee mainioita venytyksiä mikrofonitelineen varassa, retkottaa taaksepäin niin että hänen selkänsä miltei hipoo lattiaa. Poseeraus biisin tauolla oli hauska kohta: Brucen hölmistynyt ilme ja patsaaksi jähmettyminen, kunnes Steve viimein päästi Pomonsa viimein pälkähästä vastaamalla kuuluisaan What time is it-kysymykseen… tiedätte kyllä mitä. It's Boss time! Bruce lienee nykyään sinut lempinimensä kanssa. Joskus aiempina vuosinahan hän oli sanonut ettei liiemmälti välittänyt Pomon tittelistään.)
Born to Run (Show'ta ei voi tehdä ilman tätä biisiä!)
Detroit Medley (Keväällä vielä kyselin thishardlandilaisilta että mikä tämä DM oikein on… now you see it, now you know it! Miika mainitsi tämän yhdeksi keikan kohokohdista.)
My City of Ruins (Lyhyen tauon jälkeen encoret jatkuvat. Tämä tuntuu uusista biiseistä The Risingin ohella jo nyt klassikkobiisiltä, ikään kuin vanhemmalta kuin mitä se todella on, tai ainakin niin hyvin sisäänajetulta, että se toimii livenä yhtä hyvin kuin vanhat bravuurit)
Land of Hope and Dreams (Vakiinnuttanut asemansa.)
Dancing in the Dark (Bileet parhaimmillaan, pomppimisbiisi, joka päättää keikan.)

Lavastus oli karun yksinkertainen. Harmaat pilarit ja palkit kannattelivat äänentoisto-, valo- ym. rakenteita ja mustia sivu- ja taustakankaita, joita vasten roikkui teräsverkkoja. Illan tummuttua (tähdet ja kuunsirppi loistivat mustalta taivaalta) värivalot muuttivat lavaa ohjelmiston mukaan. Professori Roy Bittan kylpi ajoittain punavalossa ja näin saatiin tuohon vanhaan tyylikkääseen herrasmieheen hieman väriä ;) Bruce poseerasi selin yleisöön suoraan ylhäältä tulevan kohdevalon kiilassa: Mieleen tuli BITUSA:n ja Greatest Hitsin kansikuvat.

Clarence tuli useampaan otteeseen soittamaan soolonsa lavan keskikohdalle ja tarjoutuipa tuo paras paikka Sooziellekin. Steve säilytti kulkurimustalaisen tai mafioson viileyden. Nils hoiti pestinsä omaan taiteelliseen tyyliinsä. Danny ja Roy soittivat hyvin ja ammattitaitoisen varmasti, samoin Max ja Garry pitivät kompin kasassa kaipaamatta enemmän henkilöihinsä kohdistuvaa huomiota. (Max lahjoitti keikan jälkeen rumpukapulansa pois, ne heitettiin eturivin fanien tavoiteltaviksi.) Kun Clarence soitti saksofonia lavan vasemmassa ja Bruce kitaraa lavan oikeassa äärireunassa, yleisö sai sen mitä se yhä uudestaan tulee katsomaan: Born To Run- ja Live In New York City-levynkansista tutut sankarinsa, joiden välinen taika ei ole minnekään hävinnyt. Eivätkä nuo mainiot veijarit armahtaneet istumapaikkalaisia:
Bruce: "Come on up for the…"
Clarence: "ASS!"
Bruce: "Rising!"

Paine lavan edessä oli kohtuullinen, muttei liian paha. Aitaaminen on hyvä juttu, jos olet onnistunut hoitamaan itsesi aitauksen paremmalle puolelle. Ryysistä ei ollut samaan tapaan kuin esim. –99 Tukholmassa, kun yleisön paine pääsi vellomaan kohti lavaa koko stadionin mitalta. Lavan edessä olikin mahtavat bileet ja suomalaisporukka piti hauskaa koko rahan edestä.

Oli haikea palata Hollannin kesästä koleaan kotimaahan, mutta onneksi kesä ja Bruce ovat aikanaan tulossa Suomeenkin!
And I swear I found the key to the universe in the engine of an old parked car
Avatar
shannoon
Mr. Mercury
Viestit: 2694
Liittynyt: 11.01.2013 12:52
Paikkakunta: Hämeenlinna

Re: Rotterdam 6.5.2003

Viesti Kirjoittaja shannoon »

Kiitoksia, olipa taas mukavaa luettavaa.
"Who will save you from the truth of the matter
that your love, though like gold, is gone?
Avatar
Janey
Downbound Train
Viestit: 1353
Liittynyt: 11.01.2013 11:27

Re: Rotterdam 6.5.2003

Viesti Kirjoittaja Janey »

^ Allekirjoittanut komppaa. Tästä se keikkakuume alkaa taas kesää kohti nousta...
It's Bo... boycott time!
Vastaa Viestiin